Saarna Karttulan kirkossa 4.1.1987
1. vuosikerta
Luuk. 2: 42-52
Jeesuksen ollessa kaksitoistavuotias he niinikään vaelsivat ylös sinne juhlan tavan mukaan.
Ja kun ne päivät olivat kuluneet ja he lähtivät kotiin, jäi poikanen Jeesus Jerusalemiin, eivätkä hänen vanhempansa sitä huomanneet. He luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivänmatkan ja etsivät häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta; mutta kun eivät löytäneet, palasivat he Jerusalemiin etsien häntä.
Ja kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet pyhäköstä, jossa hän istui opettajain keskellä kuunnellen heitä ja kysellen heiltä.
Ja kaikki, jotka häntä kuulivat, ihmettelivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa.
Hänet nähdessään hänen vanhempansa hämmästyivät, ja hänen äitinsä sanoi hänelle: "Poikani, miksi meille näin teit? Katso, sinun isäsi ja minä olemme huolestuneina etsineet sinua."
Niin hän sanoi heille: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?"
Mutta he eivät ymmärtäneet sitä sanaa, jonka hän heille puhui.
Ja hän lähti heidän kanssansa ja tuli Nasaretiin ja oli heille alamainen. Ja hänen äitinsä kätki kaikki nämä sanat sydämeensä.
Ja Jeesus varttui viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.
Tänään saamme olla yhdessä Joosefin, Marian ja kaksitoistavuotiaan Jeesuksen kanssa pyhällä matkalla Jerusalemin temppeliin. Laki määräsi jokaisen juutalaisen miehen käymään vuosittain kolmessa juhlassa Jerusalemissa: pääsiäisjuhlilla sekä helluntai– ja lehtimajanjuhlilla.
Tapana oli kuitenkin, että pyhiinvaellus Jerusalemin temppeliin tehtiin vain kerran vuodessa. Nyt oli Jeesuskin oli päässyt kaukaa Nasaretista osallistumaan pääsiäisjuhlille. Se oli hänelle merkittävä juhlamatka. Hän pääsi sinne, oikean Isänsä taloon, temppeliin, eli kirkkoon, kuten me asian ilmaisemme.
Temppelissä Jeesus syventyi Jumalan sanan opetuksiin niin, että hän unohti kaiken muun, jopa ajan kulun. Hän olisi halunnut jäädä asumaan Isänsä huoneeseen, eikä huomannut, että juhlat loppuivat ja kotimatkan piti alkaa. Hänen kohdallaan toteutui tämän sunnuntain psalmiteksti: “Sillä yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla.”
Ystävät, onko meillä tätä ikävöimistä ja halajamista päästä Herran huoneeseen, omaan kotikirkkooon?
Tammikuun aikana joka vuosi lasketaan tarkoin tilastoja siitä, kuinka monta jumalanpalvelusta kussakin seurakunnassa on pidetty ja montako seurakuntalaista niihin on osallistunut. Nämä tiedot ovat murheellista luettavaa. On tullut melkein tavaksi huolestua enemmän seurakuntavaalien äänestysprosentista kuin kirkossakäyntiprosentista. Jos meillä kirkossakäyntiprosentti olisi 20, kuten vaaliprosenttimme, olisi tämäkin kirkko melkein täysi joka sunnuntai.
Jumalanpalvelusta sanotaan seurakunnan keskeisimmäksi seurakunnan tilaisuudeksi. Mutta sitähän se ei ole väkimäärältään, mutta sisällöltään, hengeltään kylläkin. Täältä on yhteys kaikkiin seurakunnan työmuotoihin. Täällä luetaan Raamattua, rukoillaan ja veisataan. Jumalanpalvelus on sittenkin se vahva ydin, jossa kävijä kohtaa elävän Jumalan. Hän saa hiljentyä vastaanottamaan elämän ja autuuden. Eikö olisi hyvä, jos laki määräisi jokaisen seurakuntalaisen edes kerran vuodessa käymään kirkossa? Hyvin monet käyvät täällä vain häissä tai hautajaisissa, ja joku vasta kuoltuaan saa täällä kirkon alttarin edessä ruumiinsa siunauksen, mutta ei enää voi siihen itse mitenkään osallistua. Sydän on jo kylmä ja kädet rauenneet.
Eikö olisi parempi elävänä kuin kuolleena tulla Herran eteen? Epistolateksti kehottaa meitä antamaan itsemme kokonaan Jumalan käyttöön, elävänä uhrina, jonka hän voi ottaa vastaan. Tämä on oikea ja järkevä tapa palvella Jumalaa. Ei Jumala tarvitse eikä odota meiltä kuolleita uhreja, vaan eläviä. Hän odottaa, että me muutumme mielemme uudistuksen kautta jatkuvasti tutkiaksemme, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää, otollista ja täydellistä.
Miksi sitten tulemme kirkkoon? Yhteisessä jumalanpalveluksessa olemme Herran kasvojen edessä. Täällä Kristus ja syntinen löytävät toisensa. Täällä saamme sanan kautta uskossa katsella pelastushistorian suuria linjoja. Saamme olla Jeesuksen sylissä siunattavina kuin pienet lapset. Meille selviää, mitä ihminen on ja mitä Jumala on.
Luonnostaan ihminen kulkee poispäin Jumalasta ja hänen armostaan, kadotuksen teitä. Mutta kun Pyhä Henki tekee sanan eläväksi, se virkistää ruumista ja sielua. Jumalan armo ja rakkaus kirkastuvat jokapäiväiseksi elämän voimaksi. Mekin saamme kuin asua täällä Herran huoneessa. Kirkosta, sen yhteisestä jumalanpalveluksesta, tulee meille toinen koti, josta on suora yhteys siihen kotiin, joka on ylhäällä, ja jonne Jeesus on tehnyt meille jokaiselle oman paikan.
“Autuaat ne, jotka sinun huoneessasi asuvat! He kiittävät sinua alati. Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat. Kun he käyvät Kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi.” (Psalmista 84)