Saarna Karttulan kirkossa 4. rukouspäivänä 1986
Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.
Luuk. 19: 37-40
Ja kun Jeesus jo oli lähellä, laskeutuen Öljymäen rinnettä, rupesi koko opetuslasten joukko iloiten kiittämään Jumalaa suurella äänellä kaikista voimallisista teoista, jotka he olivat nähneet, sanoen: "Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!"
Ja muutamat fariseukset kansanjoukosta sanoivat hänelle: "Opettaja, nuhtele opetuslapsiasi".
Mutta hän vastasi ja sanoi: "Minä sanon teille: jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat".
Tämän sunnuntain aiheena on Kiitos, on siis kiitospäivä.
Mistä voisimme tänään kiittää? Onko tänään aihetta kiittää Herraa, suurta Jumalaa, Kuningasta yli kaikkien jumalien?
Tämä 4. kiitospäivä on perinteisesti perustunut maatalouden vuotuiseen rytmiin, mikä osoittaa, että ihminen on vanhastaan ymmärtänyt olevansa riippuvainen luonnosta. On tajuttu ja tunnustettu, että ihmisen elämä on paljolti luonnon ja sääolojen armoilla.
Miten on tänä syksynä? Tunteeko maanviljelijä kiitollisuutta Herraa kohtaan, joka säät ja ilmat säätää?
Kaikki ei ole mennyt toivomallamme tavalla. Viljelijät eivät saaneetkaan kaikkea satoa pois pelloilta, ja se sato, joka saatiin, ei ollut aina mielestämme kelvollista. Me ihmiset opimme helposti liian hyvälle. Olemme menneinä vuosina tottuneet siihen, että kaikki lopulta päättyy hyvin, laarit täyttyvät ja tilipussi paksunee.
Voiko sitten kiittää, kun taivas vain vettä valaa, tai aikainen lumentulo uhkaa kypsynyttä viljapeltoa?
Jumalan sana neuvoo meitä: “Kiittäkää joka tilassa, kiittäkää lakkaamatta, saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.” Tästä näkökulmasta voimme kehottaa toinen toistamme: “Käykäämme kiittäen hänen kasvojensa eteen.”
Täällä maailmassa on paljon sellaista, mikä pyrkii kiitostamme vaientamaan. On sairautta, kuoleman tuskaa ja hätää, sotaa ja rauhattomuutta. On kaikkea sitä, mitä ihminen ja häiriintynyt ja saastunut luonto saa aikaan.
Kun jotain pahaa tapahtuu, moni ihminen kiitoksen sijaan syyttää Jumalaa. Ahdistuneena hän kyselee: missä olit, kun minuun koski? Miksi sallit sen onnettomuuden? Miksi annoit sairauden runnella ruumistani? Miksi otit pois rakkaimpani? Kysymyksiä on loputtomiin. Miksi ihmisen pitää kärsiä?
Voiko kärsivä ihminen kiittää? Ei aina juuri silloin, kun kärsimys ja hätä painavat maahan. Silloin voi sanoa, kuten Paavo Ruotsalainen kuoleman hädässä sanoi: “En osaa kiittää, mutta ole sinä Kristus minun kiitokseni Taivaallisen Isän edessä.”
Niin, kaiken saa viedä Taivaallisen Isän kasvojen eteen. Sinne saa viedä kiitoksen ja ylistyksen, mutta myös tuskan, ahdistuksen ja synnin tuoman syyllisyyden. Näin teki myös Raamatun suuri kärsijä Job aikanaan.
Taivaan Isän kasvojen edessä olemme armoistuimen edessä. Sieltä meille luvataan armoa avuksi oikeaan aikaan. Sen istuimen edessä ihmisestä tulee pieni ja Jumalasta suuri. Siellä selviää, että emme ole ansainneet mitään hyvää, ja kuitenkin Jumala uskollisuudessaan on pitänyt meistä huolen myös pilvisenä päivänä. Siinä meitä opetetaan kiittämään murheen allakin yksin Herraa.
Jumala tahtoo myös syventää meidän kiitoksemme. Silloin en enää niinkään kiitä aineellisesta hyvästä, vaan meille selviää se hengellinen hyvä, mitä Jumala meille Jeesuksen Kristuksen kautta antaa. Jumala ylentää meidän sydämemme hänen puoleensa, hänen armonsa puoleen, joka kaikissa elämän olosuhteissa on kestävä ja luja perusta. Kaikki, mitä meillä on, on Jumalan lahjaa. Siksi tänään meitä kaikkia kehotetaan: Käykäämme kiittäen hänen kasvojensa eteen.