Saarna Lapinlahden kirkossa 26.6.1983
3. vuosikerta
Luuk. 13: 1-5
Samaan aikaan oli saapuvilla muutamia, jotka kertoivat hänelle niistä galilealaisista, joiden veren Pilatus oli sekoittanut heidän uhriensa vereen.
Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Luuletteko, että nämä galilealaiset olivat syntisemmät kuin kaikki muut galilealaiset, koska he saivat kärsiä tämän?
Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.
Taikka ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun torni Siiloassa kaatui heidän päällensä, luuletteko, että he olivat syvällisemmät kuin kaikki muut ihmiset, jotka Jerusalemissa asuvat?
Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte."
Muutamia vuosia sitten tiellä kulkijaa varoitettiin tietyön lähestyessä: parannustyö käynnissä. Näitä varoitustauluja saattoi joskus olla niin tiheässä, että niitä ei aina jaksanut ottaa vakavasti, ja niinpä joku rikkoi autonsa tai sai sakkoja. Mutta tuo parannustyöilmoitus oli pystytetty kulkijoiden parasta ajatellen. Toisaalta se oli varoitus, toisaalta mahdollisuus. Vauhtia kannatti hiljentää, joskus jopa pysähtyä. Kehotusta tuli siis totella, jos aiottiin päästä ehjänä perille matkan päämäärään.
Meille elämän matkaa tekeville kaikuu Raamatusta parannuskehotus. Tällainen parannukseen kehottava henkilö oli esimerkiksi Johannes Kastaja, jonka muistopäivää eilen vietimme. Hän kehotti tekemään parannuksen soveliaita hedelmiä. Raamatusta kuulemme Jeesuksen voimakkaan julistuksen: “Aika on täyttynyt ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.”
Tämän päivän tekstissä Jeesus kertoo Pilatuksen surmatyöstä ja Siiloassa tapahtuneesta onnettomuudesta ja arvioi molempia tapahtumia samalla tavalla. Kovan kohtalon kokeneet eivät kuolleet sen tähden, että olisivat olleet muita ihmisiä syntisempiä, mutta “ellette tee parannusta niin samoin te kaikki hukutte”. Jeesus yllätti jälleen kuulijansa. Yleisesti juutalaiset selittivät, että ei ole kuritusta ilman erityistä syntiä.
Galilealaiset, joista Jeesus puhuu, olivat tosin syntisiä, mutta heidän väkivaltainen kuolemansa ei johtunut siitä, että he olisivat olleet muita ihmisiä suurempia syntisiä. Onnettomuuksien tuomilla kärsimyksillä on kyllä merkityksensä Jumalan maailmanhallinnassa, mutta oikea johtopäätös on, että onnettomuudesta säästyneiden on tehtävä parannus. Tämä pitää paikkansa sekä yksityisen ihmisen että koko kansan kohdalla. Jos kansa ei käänny, se kokonaisuudessaan hukkuu.
Jeesus tuli omiensa, Israelin kansan, tykö, mutta kansa ei ottanut häntä vastaan. Se on saanutkin kokea hyvin kovia koettelemuksia, mutta Herra suuressa armossaan on koonnut sen uudelleen omaan maahansa.
Tekstimme opetus on selvä ja yksinkertainen: ellemme tee parannusta, me hukumme. Ellemme ota vakavasti varoitusta ja mahdollisuutta, me hukumme. Emme pääse perille. Jumalan pyhä ja armollinen tahto ei saa silloin tapahtua meidän kohdallamme.
Mitä sitten parannus on ja miten sitä tehdään? Kristinoppimme sanoo hyvin yksinkertaisesti parannuksesta, että siinä herätetty ihminen kääntyy Taivaan Isän puoleen ja tunnustaa hänelle syntinsä. Hän pyytää niitä Kristuksen tähden anteeksi ja anoo voimaa luopua niistä. Näin hän tekee parannuksen. Ei siis mitään lainomaisia ihmisyrityksiä, vaan kääntymistä Isän puoleen ja kertomista, millainen olen.
Parannus on jatkuvaa rippiä, sitä mitä rippikoulussa nytkin opetetaan: syntien tunnustamista ja synninpäästön vastaanottamista. Se on vauhdin hiljentämistä, pysähtymistä, elämänarvojen uudelleen arvioimista, kääntymistä ja palaamista takaisin. Näinhän tuhlaajapoikakin vieraalla maalla teki. Näennäisesti siinä on ihminen tekemässä, mutta kaikki johtuu rakastavan Isän esirukouksesta. Aloite on aina Jumalasta, Isästä, joka rakastaa lastansa.
Kristus rukoilee meidän puolestamme ja kutsuu eksyneitä lampaitaan. Ja kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen ja alkaa kuljettaa kotia kohti.
Siitähän se parannus alkaa ja jatkuu, kun saadaan armo tehdä elämän matkaa Kristuksen kanssa.