Saarna Karttulan kirkossa 10.5.1987
1. vuosikerta
Fil. 1: 3-6
Minä kiitän Jumalaani, niin usein kuin teitä muistan, aina kaikissa rukouksissani ilolla rukoillen teidän kaikkien puolesta, kiitän siitä, että olette olleet osallisia evankeliumiin ensi päivästä alkaen tähän päivään saakka, varmasti luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.
Paavali oli pakanain apostoli. Kun juutalaiset hylkäsivät evankeliumin, hän kääntyi pakanain puoleen. Vähässä Aasiassa hän näki näyn: makedonialainen mies seisoi ja pyysi häntä: “Tule meren yli Makedoniaan ja auta meitä.” Paavali ymmärsi tämän Jumalan kutsuksi ja purjehti heti Makedoniaan ja meni lähellä rantaa olevaan Filippin kaupunkiin.
Filippin seurakunnan jäsenistä muistamme Lyydia-nimisen purppuranmyyjän, jonka sydämen Herra avasi ottamaan julistetun sanan vastaan ja Filippin vanginvartijan, jolle Paavali sai sanoa: “Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi.”
Myöhemmin Paavali muisti kirjeellä tätä Filippin seurakuntaa. Kirje alkaa kiitoksilla, kuten melkein kaikki Paavalin kirjeet. Hän kiittää Jumalaa siitä armosta, joka on tullut seurakunnan hyväksi. Näin hän välillisesti antaa myös tunnustusta sen suorittamasta työstä ja vaivannäöstä.
Hän muistaa aina ja kaikkia ilolla. Hän puhkeaa iloiseen kiitokseen muistaessaan seurakunnan jäseniä. Kiitoksen aiheena on seurakunnan aktiivinen osanotto evankeliumin julistamiseen.
Hän muistaa elävästi, kuinka Lyydia avasi kotinsa jo ensimmäisenä päivänä Paavalille ja hänen avustajilleen. Äidin kautta hyvä sanoma tuli kotiin.
Nyt Filippin seurakunta oli lähettänyt Paavalille lahjan, luultavasti rahasumman, työtä varten. Paavali tiesi myös, että evankeliumi oli levinnyt Filippistä sitä ympäröiville seuduille. Tästä filippiläiset ansaitsivat tunnustuksen.
Mutta syvimmältään heidän toimintansa oli sitä Jeesuksen aloittamaa työtä, joka jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen tulemukseensa asti. Hyvä työ oli alkanut, ja Jeesuksen Kristuksen tullessa se saatetaan päätökseen.
Mitä tämä lyhyt katkelma Paavalin kirjeestä filippiläisille sanoo meille tämän ajan seurakuntaväelle, mitä Karttulan seurakunnalle, meille, jotka tänään vietämme valtakunnallisesti äitienpäivää ja nuorison päivää? Kohoaako sydämemme iloiseen kiitokseen, kun muistelemme omaa äitiämme ja sitä valtavaa työtä, jonka hän on meidän hyväksemme tehnyt? Kiitämmekö niistä esirukouksista, jotka hän on puolestamme huokaillut?
Onnellinen on se lapsi ja nuori, jolla on rukoileva äiti ja isä.
Äsken rukoilimme Pyhää Henkeä kaikille vanhemmille ja kasvattajille, että me rukouksen käsivarsin joka päivä kantaisimme lapsiamme ja nuoriamme Herran armoistuimen eteen. Pyysimme Hengen tulta heidän sydämiinsä.
Tässä on meille vanhemmille, isille ja äideille, jalo ja tarpeellinen tehtävä. Varmaan moni muistaessaan tänä päivänä omaa äitiään ja isäänsä sanoo Yhdessä Paavalin kanssa: “Minä kiitän Jumalaani niin usein kuin minä teitä muistan.”
Myös meidän tulee esirukouksin muistaa omia vanhempiamme, ja jos meillä ei heitä enää ole, niitä läheisiä, joiden kanssa elämme ja olemme. Ja kun ensin kannamme esirukouksessa läheisemme armoistuimen eteen, voimme laajentaa rukoustemme piiriä omaan seurakuntaamme, isänmaahan ja koko maailmaan.
Seurakunnan jäseninä meidänkin tehtävämme on ensi päivästä alkaen tähän päivään saakka ja tästä eteenpäin auttaa hyvän sanoman leviämistä aina maan ääriin asti.
Pyhä Henki kutsuu jokaista meitä jaloon tehtävään: kiittäen rukoilemaan kaikkien ja kaiken puolesta, mitä Herra on seurakunnalle antanut. Kehottaahan Paavali meitä: “Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.
Kun rukoilemme, älkäämme unohtako tehdä sitä kiitoksen kanssa. Tänään saamme kiitoksen kanssa kantaa Herran eteen oman äitimme ja isämme, seurakuntamme ja koko kristikunnan yli maan piirin. Mutta älkäämme unohtako myös itse käydä joka päivä uskalluksella armoistuimen eteen muistaen, että olemme syntisiä, ja ellei Herra meitä armahda, me hukumme.
Pelastetuista sanotaan, että heillä on palmut käsissään, kruunu päässään, ja he ovat puetut pitkiin, valkeisiin vaatteisiin.
Mutta miten he ovat sinne päässeet? He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Kristuksen verellä. Se on kansa, joka on saanut syntinsä anteeksi.
Taivaaseen ei näet pääse mitään epäpyhää eikä saastaista. Siksi on tarpeellista myös tänä 2. rukouspäivänä kehottaa jokaista seurakunnan jäsentä totiseen parannukseen ja kilvoitukseen, että Herran armo meillekin kelpaisi, niin kuin se on kelvannut äideillemme ja isillemme ennen meitä.
Aamen.