Saarna Karttulan kirkossa 11.3.1990
1. vuosikerta
Matt. 15: 21-28
Ja Jeesus lähti sieltä ja vetäytyi Tyyron ja Siidonin tienoille.
Ja katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni." Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme". Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö". Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: "Herra, auta minua". Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille". Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat". Silloin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot". Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve.
Tämän sunnuntain aiheena on Hellittämätön usko. Tekstimme kertoo, kuinka kanaanilainen vaimo sai avun sairaalle tyttärelleen hellittämättömän rukouksen kautta.
Moni äiti ja isä on tuntenut syvää hätää lapsensa takia. Lapsen tuska joko sairauden tai onnettomuuden takia tuntuu pahemmalta kuin oma tuska. Siksi tekstimme äiti sanoo: “Herra, Daavidin poika, armahda minua!” Äidin tuska oli ylen suuri.
Yleensä vanhemmat tekevät kaikkensa auttaakseen lasta. Mihin hintaan hyvänsä ja mistä tahansa etsitään apua.
Viime viikon lehdestä luimme, kuinka eräälle seurakuntamme sairaalle lapselle haettiin apua Ruotsista asti. Samalla, kun lääkärin suorittamaan leikkaukseen valmistauduttiin, käännyttiin tässäkin kirkossa Jeesuksen, Parantajan ja Armahtajan, puoleen. Monet, etenkin vanhemmat, rukoilivat yli 8 tuntia kestäneen leikkauksen aikana, ja me olimme mukana myös tässä rukousrintamassa. Saimme sieltä kotiimme kortin, jossa kerrottiin, että tuo pieni potilas oli saanut komplikaation, ja tilanne näytti todella hälyttävältä. Mutta siinä kortissa luki myös: “Me rukoilemme joka hetki.”
Siinä oli kyse vanhempien hellittämättömästä rukouksesta lapsensa puolesta. Nyt tiedämme, että rukouksiin on vastattu. Paraneminen on alkanut. Sana sanoo: “Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” (Ps. 50: 51) Nyt on kiitoksen aika.
Tämän sunnuntain epistolatekstissä ovat tähän kuuluvat sanat: “Otollisella ajalla minä olen sinua kuullut ja pelastuksen päivänä sinua auttanut. Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä.”
Sama Jeesus, joka auttoi silloin, auttaa tänäänkin, sillä Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
Evankeliumitekstimme jälkeen kerrotaan, että Jeesuksen luo tuotiin rampoja, raajarikkoja, sokeita, mykkiä ja paljon muita, ja heidät laskettiin hänen jalkojensa juureen, ja hän paransi heidät.
Kulkiessaan täällä maan päällä Jeesus auttoi yksityisiä ihmisiä, kuten kanaanilaista naista ja hänen sairasta tytärtään. Mutta hän auttoi myös suuria kansanjoukkoja. Ainut edellytys avun saamiseksi oli, että he pääsivät tavalla tai toisella Jeesuksen luo.
Voisiko tällaista tapahtua vieläkin? Kyllä voi, sillä Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Näinäkin aikoina suuret kirkot täyttyvät ääriään myöten siellä, missä tämä Jeesuksen parantava voima, Pyhä Henki, toimii. Olen itse nähnyt tämän todeksi, ja tiedotusvälineet ovat siitä meille kaikille kertoneet. Ei ole kyse vain ruumiin terveydestä, vaan Jeesus tahtoo auttaa koko ihmistä. Hänen apunsa on täydellinen.
Tämä Jeesuksen täydellinen apu on tarjolla tänäänkin. Hellittämättömään rukoukseen vastataan aina. Avun viipyessä uskoamme koetellaan. Kanaanilainen vaimokin sai panna apua pyytäessään kaiken likoon. Hän nöyrtyi koiranpennun asemaan apua pyytäessään. Hän tyytyisi vaikka murusiin, jos niitä Herran pöydältä putoaisi. Ja niin Jeesus auttaa, ihme tapahtuu, tytär paranee. Kotona äiti sai ottaa syliinsä terveen tyttären. Voimme vain kuvitella sitä suurta kiitollisuutta, mikä täytti äidin sydämen.
Kaikissa elämän vaiheissa tarvitaan hellittämätöntä ja jatkuvaa rukousta. Sitä tarvitaan seurakuntamme puolesta, että saisimme elävät herätyksen ajat ja että voisimme olla Jumalan avun kanavina kärsiville lähimmäisillemme. Sitä tarvitaan isänmaamme puolesta, että saisimme säilyttää kalliisti ostetun vapauden ja itsenäisyyden.
Talvisodan aikana rukoiltiin paljon ja vastaus saatiin: rauha koitti 13.3.1940.