Saarna Karttulan kirkossa 15.3.1987
1. vuosikerta
Matt. 15: 21-28
Ja Jeesus lähti sieltä ja vetäytyi Tyyron ja Siidonin tienoille.
Ja katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni."
Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme".
Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö".
Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: "Herra, auta minua".
Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille".
Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat".
Silloin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot". Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve.
Tämän sunnuntain aiheena on Hellittämätön usko. Tekstissämme tapaamme erään äidin, jolla on hätä lapsensa vaikean tilanteen tähden. Riivaaja eli paha henki vaivasi jatkuvasti hänen tytärtään. Millä tavalla se tapahtui, ei kerrota. Tuo apua pyytävä äiti oli kanaanilainen, siis pakana ja ulkopuolinen juutalaisten näkökulmasta. Mutta merkillistä, Jeesus ei vastannut mitään. Aivan kuin hän ei olisi huutoa kuullutkaan.
Kanaanilaisen vaimon tapaus muistuttaa läheisesti monen aikamme ihmisen kokemusta. Voisipa melkein sanoa, että jokainen joutuu jossakin elämänsä vaiheessa samanlaiseen tilanteeseen kuin kanaanilainen vaimo: on jokin vaikeus, ehkä menetys, menetyksen uhka, oma tai läheisen ihmisen sairaus. Sen päälle tulee vielä kokemus, että kukaan ei voi auttaa. Pahinta on, että tuntuu kuin Jumalakin olisi kääntänyt selkänsä.
Kanaanilaisen vaimon kokema tilanne toistuu: Jumala vaikenee. Kuvaan kuuluu vielä sekin, että avun tarpeessa oleva joutuu yhä uudelleen nöyrtymään ja anelemaan armopaloja kaikkialta, mistä ehkä saattaisi löytyä jotain edes pientä helpotusta. Siinä rapisevat järkevät periaatteet, joskus jopa itsekunnioitus.
Moni on voinut kertoa, miten tylyjä lähimmäiset ja viranomaiset voivat olla apua hakevaa kohtaan. Tunnemme, että meitä ei oteta vakavasti. Apua ei tule, ja silti on vain ponnisteltava avun löytymiseksi.
Tekstissämme Jeesuskin näyttää hiiltyvän tähän joukkoon. Mutta varmasti Jeesuksella oli jokin syy vaikenemiseensa. Ei edes opetuslasten puuttuminen asiaan parantanut tilannetta. Vihdoin Jeesus avaa suunsa, mutta se mitä hän sanoo, tekeekin tilanteen entistä vaikeammaksi. “Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö.”
Ihmettelemme, miten Jeesus voi noin sanoa. Ensin Israel, sitten pakanat. Joka tapauksessa moni olisi jo itkien kääntynyt pois, mutta tämä vaimo ei hellitä. Jeesus kuulee takaansa yhä pyynnön: “Herra auta minua.” Hätä tyttären puolesta olikin muuttunut omaksi hädäksi. Ei vain tytär tarvinnut apua, vaan myös äiti.
Niin, rakkaat ystävät, kyllä Jeesus tietää, mitä hän tekee. Hän koettelee meidän uskoamme. Hän panee isän ja äidin huutamaan apua sekä lastensa että omasta puolestansa. Ja usein täytyy meidän veisata: “Näyttäähän Herra viipyvän sua koetellessansa.”
Lopulta kanaanilainen äiti sai avun. “Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niin kuin tahdot.” Hän sai mitä pyysi. Jeesus auttoi, ja tytär oli siitä hetkestä lähtien terve. Paha henki väistyi, ja Jumalan rauha laskeutui tyttären sydämeen ja koko perheeseen.
Ei Jeesus ole tänäänkään kuuro meidän rukouksillemme. Hän auttaa tänäänkin. Hän kulkee kanssamme pimeimmässäkin laaksossa. Apu voi olla myös se, että jaksamme kaikkein vaikeimman ajan yli hänen avullaan. “Hän tietää avun ajan parhaan, ja neuvonsa on viisahin.”
On turvallista tietää, että meillä todella on Jumala, Jumala joka auttaa, ja Herra, Herra joka kuolemasta vapahtaa.