Saarna Syvänniemen kirkossa 14.7.1991
2. vuosikerta
Joh. 13: 31-32
Jeesus sanoi: "Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastettu hänessä. Jos Jumala on kirkastettu hänessä, niin kirkastaa myös Jumala hänet itsessään ja kirkastaa hänet pian."
Tänä sunnuntaina saamme katsella Kristuksen kirkkautta, onhan kirkastussunnuntai, jonka aiheena on Kristuksen kirkkaus. Lyhyessä evankeliumitekstissä Jeesus puhuu kirkastumisestaan viisi kertaa.
Ajallisesti olemme tekstissämme Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman kynnyksellä. Kohta Jeesus otetaan kiinni ja huudetaan naulittavaksi ristille. Edessä on kärsimystä ja kuolemaa, Jeesuksen maanpäällisen elämän pimeimmät hetket.
Ja kuitenkin hän puhuu kirkkaudesta.
Sanat ‘kirkastaa’ ja ‘kirkastua’ ilmaisevatkin Jeesuksen kuoleman syvimmän merkityksen. Kärsimys ja kuolema ovat hänen oman työnsä syvimmän merkityksen paljastumista. Samalla paljastuu myös Isän sydän.
Kun Jeesus palasi Isän luo helatorstaina, hän oli suorittanut sen tehtävän, jonka vuoksi hän tuli maailmaan. Jeesus oli nyt kulkenut tiensä viimeisen osuuden Kirkastusvuorelta kirkastumiseen. Kärsimyksen ja kuoleman pimeydessä hänen suuri rakkautensa meitä kohtaan paljastuu. Se paljastuu Golgatalla pimeyden synkimmässä kohdassa, kun keskimmäiseltä ristiltä kuuluu koko maailmankaikkeutta leikkaava huuto: “Eeli Eeli, lama sabaktani!” Kristuksen kirkkaus oli suurin suurimmalla heikkouden hetkellä.
Eikö juuri suurimmassa kuoleman pimeydessä nähdä kirkkain valo, löydetään tie Isän sydämelle? Luther opetti, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa. Synkimmässä pimeydessä näkyy kirkkain valo. Arvottomin on hänelle arvokkain.
Tämä maailma kunnioittaa kaikkea suurta ja korkeaa. Aina meitä on vaanimassa kunnian teologia, jossa kirkastaminen ja kirkastuminen ymmärretään ulkonaisen vallan ja loiston ilmentymäksi. Mutta siellä, missä tämän maailman valta, mahti ja loisto on esillä, vallitsee Raamatun mukaan yö ja pimeys.
Jeesus on tämän maailman valkeus. Joka häntä seuraa, ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus.
Jeesus johtaa meidät ristin kirkkauden yhteyteen, jossa näemme Jumalan rakkauden ja ihmisrakkauden suunnattoman eron. Ihmisen rakkaus suuntautuu luonnostaan siihen, mikä on ulkonaisesti suurta, mahtavaa ja loistavaa. Jumalan rakkauden tie on toisenlainen. Se on alennuksen, heikkouden, kärsimyksen ja ristin tie.
Jumala valitsee sen, joka ei mitään ole. Siinä paljastuu täydellisimmin jumalallinen rakkaus, itsensä antaminen toisten puolesta.
Rakkaat ystävät! Tahdommeko me elämässämme nähdä Kristuksen kirkkauden? Tahdommeko kulkea kirkkautta kohti? Jos tahdomme, menkäämme silloin ristin juurelle, sille paikalle, jonka taiteilija on kuvannut kirkkomme alttaritaulussa. Siellä otetaan pois se synti, joka vei Kristuksen ristille. Siellä meille selviää jotain Jumalan rakkauden suuruudesta. “Mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” (Jes.53: 5)
Herra Jeesus verellään rauhan tuotti ristillään. Silloin, kun olemme ehtoollispöydässä, olemme ristin juurella.